tiistai 11.12.2018 Tatu, Daniel, Taneli

Lähellä sinua – se tuttu paikallislehti

Uuno Heiskanen lähtee Linnan juhliin

Uuno Heiskasen parinkymmenen vuoden hiihtourasta veteraanisarjoissa kertovat kirjahyllyn mitali- ja pokaalirivistöt.

Veteraanien perintö: Muistakaa, kuinka kallis on Suomen itsenäisyys.

Eija Kvintus
Marraskuun alussa Uuno Heiskasen postiluukusta tipahti kirje, jonka sisällä oli presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion lähettämä kutsu itsenäisyyspäivän juhliin.
– Mattihan se tämän hommasi, Uuno paljastaa. Lähtö oli vielä maanantaina epävarma tahdistimen patterin vaihdon vuoksi mutta jo eilen Uuno oli hankkimassa sopivaa pukua. Kyytimieheksi lähtee Matti Piironen ja tarkoitus on tulla juhlista yötä myöten pois.

Vuonna 1923 syntyneenä Uuno oli liian nuori rintamalle jatkosodan alkaessa. Hän palvelikin alkuun nostomiehenä.
– Elokuussa 1941 ottivat 30 hevosta ja 32 Heinäveden miestä. Minulle tule ajettavaksi Väinö Marjon hevonen. Kaskanasta mentiin 7. divisioonan perässä ja korjailtiin teitä palkkaa vastaan.
Erään kerran huoltojoukot määrättiin hakemaan kranaatinheitinlaatikkoja, kun venäläiset hyökkäsivät, veivät ensimmäisen hevosen ja pistivät sen kuskia olkapäähän.
– Toisena ajanut Partanen talutti haavoittuneen Kuvajan Tarsepolin kylään, josta oli onneksi lähdössä kyyti sairaalaan. Seuraavana päivänä, kun metsää haravoitiin, sieltä löytyi satapäin venäläisiä.

Heiskasten veljessarjasta peräti viisi osallistui jatkosotaan. Uuno itse astui palvelukseen tammikuussa 1942. Joulukuussa jouduttiin Syvärille linjaan, jossa Uuno palveli lähiturvajoukoissa.
– Syvärillä meni kaksi vuotta, kunnes marssittiin Ihantalaan myrskyn silmään. Aamukuudelta piti olla H-hetki mutta se kääntyikin venäläisten hyökkäykseksi.
Miehet yöpyivät hiekkamontussa, kun kranaatti osui kaksihaaraiseen näreeseen, iski siitä maahan ja tappoi käytännössä kaikki upseerit.
– Ainoastaan upseerikokelas Väistö jäi eloon. Kohta tulikin sitten perääntymiskäsky. Toisen hevosen valjastin kärryjen eteen, kapteeni Mäntylän ratsu kulki takana. Ihmettelin, mikä rapsahteli puissa kunnes yhden näreen takana ollut sotamies huusi, että ryssä on 15 metrin päässä. Hyppäsin alas kärryistä ja näin kuinka venäläinen nosti konekiväärin ampuma-asentoon, mutta ei se kerinnyt. Hevoset olivat siinä suojana.
Vihollista ei päästetty Saimaan kanavan yli.
– Tapeltiin siinä vielä koko heinäkuu. Meidän rykmentti oli Juustilan kankaalla.
Aselepo tuli 4. syyskuuta ja rauha 19. päivä.
– Siinä välissä puitiin viljoja. Olin puomilla vartiossa, kun venäläiset upseerit haastelivat meidän herrojen kanssa. Käsky kävi, että nyt lähdetään ja kolme kilometriä on pidettävä väliä.
Kaksi vuotta sitten Uuno palasi Matti Piirosen kanssa takaisin Ihantalan maisemiin.
– Tunnistin vielä sen montun, missä oltiin kolme tuntia keskityksessä.
Uuno myöntää pelänneensä sodassa kuten jokainen muukin.
– Mutta kun toimintaa oli, se unohtui. Itse ajattelin, että parempi olisi täysosuma kuin se, että pitäisi invalidina olla. Minulle ei sattunut mitään.
Rauhan tultua sotakokemuksista ei puhuttu eikä niitä ajateltu.
– Päivällä se onnistui, mutta yöllä sota kummitteli unissa. Jos tuli oikein paha tilanne, ajattelin unessa, että tämä on unta, ei käy kuitenkaan. Aina se sitten lopulta voiton puolelle kääntyi.

Vaikka ikää on jo 95 vuotta, on Uunolla kunniatehtävä hoidettavana. Uuno Heiskanen ja Teuvo Vainio ovat olleet viime vuosina tuttu kaksikko veteraanien hautajaisissa, joita on riittänyt. Heidän tehtävänään on ollut laskea kunnan havuseppele.
– Rintamamiesten osasto perustettiin Heinävedelle vuonna 1967 ja siitä lähtien olin toiminnassa mukana. Alussa meitä oli kuuden miehen lippuvartiokin.
Uuno käyttää kaikkia veteraaneille tarjottuja palveluja.
– Siivooja käy ja sen maksaa valtio kuten kaikki terveyskeskus- ja sairaalamaksutkin.
Kuntoutusta on tarjolla vuosittain. Silloin kun Hilve-vaimo eli, Heiskaset kävivät yhdessä.

Elämäntyönsä Uuno teki maanviljelijänä.
– Sodan loputtua riitti savottoja. Naimisiin mentyäni olin 4,5 vuotta Virtasalmella kalkkitehtaalla. Lapset Pertti ja Pirkko syntyivät silloin. Heinävedelle palasimme 1954 ja kävin vielä 1960-luvun alussa vuoden Kotalahden kaivoksen rikastamolla töissä.
Vanhemmat tekivät tilakaupat Onni-veljen kanssa, joka suuttuikin isänsä kanssa ja tarjosi tilanpitoa Uunolle.
– Ja enkö minä hullu mennyt.

Uuno sanoo pitkän ikänsä olevan hyvän peruskunnon ansiota.
– Käyn päivittäin kävelemässä ja aamulla ajan pyörää selälläni sängyssä. Käsipainojakin nostelen.
Uuno ja hänen Otto-veljensä tunnettiin veteraanihiihtäjinä, jotka napsivat mestaruuksia ja mitaleita. Parhaimpina talvina Uuno kertoo hiihtäneensä yli tuhat kilometriä.
– Leppävaarassa voitin ensin perinteisen sarjan ja tulin sitten luistelusarjassa kolmanneksi. Kisoissa oli mukana sellainen kova nimi kuin Eino Korhonen, joka voitti aina minut. Sain Turpeisen Taunolta  pieneksi käyneen hiihtopuvun. Eino tokaisi lähdössä minulle, että nyt taisi tulla voittaja. Sanoin, ettei se puku vielä voittajaa tee, Uuno muistelee.
– Nyt en ole enää kahtena talvena uskaltanut hiihtää.
Uuno on ollut myös innokas kirjojen lukija. Omaa tekstiä on syntynyt sotamuistelmina ja onpa hän rustannut runojakin.

Tulevien perinneyhdistysten tärkeimpänä tehtävänä Uuno pitää tiedon siirtymistä nuorille.
– Toivon, että he ymmärtävät, kuinka kallis on Suomen itsenäisyys.

Kommentit

  • Tapani Pakarinen

    Hienoa, että Uunoa muistettin tällä kunnianosoituksella!

Jätä kommentti

*