On taas tämä vuoden päättymisen aika. Jonkinlaisen paalun se lyö elämään, antaa ajattelemista. Näin vanha mies joutuu väistämättä hapuilemaan kysymystä, miten monta tämmöistä näen vielä. Hartiaa painaa väsymys, portaat ovat raskaat nousta ja vielä vaikeammat laskeutua. Oman elämän päättymisen ajatukseen on vaikea mieltyä, mutta se on pakko hyväksyä. Löytyy vielä asioita, jotka haluaisi tehdä, nähdä ja kokea. Sitten tuo päättyminen arveluttaa – millainen se on ja mitä sen jälkeen? Menen käsi tyhjänä, ajattelen että olen Jumalan kädessä, hän tietää mikä minulle on hyvä.
Miekat pitäisi takoa kyntöauroiksi.
Vuosi päättyy kivasti, hiljaiseen Joulun juhlaan. Kauniita lauluja, lämpöisiä sanoja Jeesuksesta, ystävällisiä toivotuksia. Talven pimein hetki ohitettu, vaelletaan kohti valoa. Löytyy lämpöä kylmän keskelle.
Toiveikkuus ja epätoivo taistelevat. Sota loi varjon kuluneeseen vuoteen. Aloimme jo kuvitella löytäneemme rauhan. Uskoimme kaikkien ihmisten haluavan sitä. Ajattelimme että järki voittaisi ja viha unohdettaisiin. Siksi pettymys masentaa mieltä, kun tämä luottamus osoittautui tuulentuvaksi. Pelottavinta tietysti oli, että luottamuksen rikkoi rauhaa toivotellut lähinaapuri.
Miten tästä eteenpäin? Ajattelen, että jälleen pitäisi jaksaa alkaa alusta. Hornetit, natot ja raja-aitojen rakentaminen ovat vain tilapäisratkaisu. Jumala ei tarkoittanut maailmaa vihan tyyssijaksi. Miekat pitäisi takoa kyntöauroiksi. Hyvyys alkaa oman mielen taivuttamisesta hyvyyteen. Tämä on meidän suuri tehtävämme uutta alettaessa. Tässä nöyrässä rukouksessa alkakoon uusi vuotemme.