Eräässä kuopiolaisessa taloyhtiön kokouksessa vuosikymmeniä sitten ihmeteltiin joukolla, miten yhden asukkaan sähkölasku oli muihin verrattuna poikkeuksellisen pieni. Minäpä elännii pimmeessä, kuului pienellä kansaneläkkeellä pärjäävän mummon vastaus. Silloin – ja usein myöhemminkin – vastaukselle hyväntahtoisesti naureskeltiin. Enää ei naureskella.
Monen parempiosaisenkin on ollut pakko näinä päivinä omaksua tapoihinsa uusi sääntö, mikä komentaa muistamaan, että viimeinen sammuttaa valon. Sekä energian että ruuan hinta on jo kohonnut. Pahimmillaan pitkään sairaana olo ja tulojen pieneneminen on ikävä tosiasia, mikä panee pohtimaan, voiko enää rakastettuja talven ja mielen valaisevia valoketjujakaan sytyttää. Sitäpaitsi parhaillaan Ukrainan kansaa runteleva sota synkentää väkisinkin mieltä ja ainakin ravistaa omaatuntoa. Syitähän on monia, ja niitä oletamme pelokkaina tulevan lisää.
Ukrainan kansaa runteleva sota synkentää väkisinkin mieltä.
Varaamme polttoainetta, opettelemme käyttämään retkikeittimiä, ostamme varapattereita ja tehokkaita taskulamppuja, liiketunnistimilla toimivia valaisimia ja kolmen vuorokauden ajalle elintarvikkeita. Mutta mistä ostaa mielen synkkyyteen se valo, jos ei hyvä ystäväkään enää jaksa?
Itse sain seurakunnan yhdessä tapahtumassa käteeni kirjanmerkin, jossa tekstinä on Ps.119.105: "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani."
Ei tarvinnut ostaa. Olemme saaneet valon armosta ...sen tiedän loistavan!