Istahdin pihalammen partaalle juomaan aamukahvia. Kesä tuoksui. Kesä kuului. Oli peipon laulua, pääskyn liverrystä, naarasankan karheaa vaakkumista, puron solinaa, koivun lehtien suhinaa ja aaltojen liplatusta. Raivaussaha jyrisi etäisyydessä. Äänet muodostivat vuoropuhelun. Välillä muodostui yhteissointi. Oli kesä. Kahvi maistui hyvälle.
Lammen töyräällä mietin, että jos tästä äänien yhteissoinnista poistaisi karkeimmat äänet, vaikkapa vain raivaussahan ja ankan, tulisi hieno, tasaisen rauhallinen sointi! Poistin ne tajunnastani. Muuttui heti kauniimmaksi. Poistin lisää ääniä. Lopulta kuuntelin vain peipon liverrystä. Oli kaunista. Mutta oli myös surullisen hiljaista verrattuna äskeiseen suurkuoroon.
Kirkon penkissä jokaisen ääni on täydellisen kaunis.
Ensimmäisen aikakirjan viidennessätoista luvussa ”Daavid käski leeviläisten päämiesten asettaa heimolaisistaan laulajat laulamaan riemuvirsiä lyyran, harpun ja symbaalien säestyksellä.” Kymmenen lukua myöhemmin ”He arpoivat palvelusvuoronsa, niin nuoret kuin vanhat, niin taitajat kuin vasta-alkajatkin.”
Palvelusvuoroihin olivat kaikki laulajiksi ja soittajiksi asetetut leeviläiset tervetulleita, ja vuorot vieläpä arvottiin. Ei jaettu, vaan arvottiin. Ei laitettu suurempaan rooliin taitavampia, ja pienempään rooliin kokemattomampia. Ei arvotettu.
Psalmi 104 pursuaa erilaisia kesäisiä ääniä. Monimuotoinen luomakunta ylistää Luojaansa erilaisin äänin. Vedet jylisevät ja virtaavat. ”Niiden äärellä asuvat taivaan linnut ja visertävät lehvissä vesien partailla.” Psalmissa ihminen laulaa ylistystä Jumalalle koko elämänsä ajan. Kuten kesäinen luonto, olisi seurakuntakin kovin hiljainen, jos vain kauniimmin laulavat linnut livertäisivät. Kirkon penkissä jokaisen ääni on täydellisen kaunis, ja saa kuulua!
Kirjoittaja on Liperin seurakunnan kanttori.