Äiti leipoo hymyellen.
–Kelle leivot, äiti, kellen?
Vielä kysyt – kelles muille:
pienoisille piimäsuille.
Tää on kakku pikku Annin,
tuo on Heikin, tää on Hannin.
Tämän saapi pikku Asta,
joll’ on yksi hammas vasta.
Tehdään muita murakampi,
Teemme parhaamme voimavaroilla, joita elämässä eri tavoin eri hetkinä jaetaan.
hiukan muita makeampi.
Oisko onneks’ joka muru!
Siit’ on äidin ainut suru.
Leivät nousee, hiipuu uuni.
miss’ on pienet piimäsuuni?
Kätken kakkuun kaipausta,
sirottelen siunausta.
Rakkautta rahdun verran –
toinen teille leipoo kerran.
Äidin kakku makeaisin,
sitä ah, jos aina saisin!
Miettiessäni sanoja äitienpäivään, alkoi soida mielessäni tämä vanha kansakoululaulu. Lienenkö sitä itse peruskoulussa laulanut, mutta äitini tätä minulle lauloi. Äitini minulle leipoi hymyellen, meille pienille piimäsuille. Eikä vain silloin, vaan edelleen herkuilla hellitellen ja huomioiden.
Tämä Immi Hellénin kaunistunnelmainen runo, kertoo äitiydestä paljon.
Se kertoo äidin halusta huolehtia läheisistään ja hoitaa perheen kotia. Se kertoo äidin sydämen huolista ja peloista sekä toiveesta, että lapsilla on kaikki hyvin. Runo kertoo äidin hiljaisesta rukouksesta lastensa puolesta. Samalla, kun äiti ravitsee lapsiaan, hän maustaa leipomuksensa siunauksella, suojauksella, hyvän elämän toiveilla. Sirottelen siunausta!
Säkeet kertovat lapsen ja äidin välisestä vahvasta tunnesiteestä, joka maistuu oman äidin leivonnaisissa parhautena. Äiti huomioi lastensa erilaiset tarpeet. Rivit kertovat myös luopumisesta, joka äidin osana on kerran.
Äidit, me pidämme huolta läheisistämme monin eri tavoin. Kaikki eivät ole leipuriäitejä, vaan kukin tavallamme, sirottelemme siunauksemme ja rukouksemme läheistemme elämänmatkalle. Teemme parhaamme voimavaroilla, joita elämässä eri tavoin eri hetkinä jaetaan.
Hymyjä äitienpäivään! Onnea!
Tytär, miniä ja kolmen pojan äiti