Nyt, kun mediat ovat jo toista kuukautta uutisoineet Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta Ukrainan valtiota vastaan, on noussut muistoihini Suomen ja Neuvostoliiton välinen niin sanottu jatkosota vuosilta 1941–1944. Jatkosodan syttyessä olin vajaan vuoden ikäinen ja asuinpaikkani silloin oli Joensuu. Sodan päättyessä asuimme äitini kanssa hänen lapsuudenkodissa Kermassa.
Joensuun ajoista minulla ei ole juurikaan muistikuvia, mutta äitini kertoi usein venäläisistä pommikoneista, Joensuun rautatiesiltojen pommituksista ja ilmahälytyksistä, joita oli usein. ”Silloin tuli kiire Niinivaaran alueen pommisuojaan, sieppasin pojan kainalooni ja sitten juostiin.”
Sodan aiheuttamana luulen itselleni jääneen lentokoneiden pelon, mikä ilmeni yleensä painajaisunissani. Unessa olen yleensä Kermankosken rannalla ilman mitään suojaa ja se pelottava, outo kone tai ihmeelliseltä näyttävät ”häkkyrät” tulevat hyvin matalalla lentäen kosken alajuoksun suunnasta ja häipyvät sitten Saunavirran yli itään.
Älä laske kaneja irti, isäsi on juoksemalla ottanut nämä kiinni.
Kun asuimme Kerman kylän laitamilla olevassa Purolassa, saimme yllättäen ”vieraaksemme” venäläisen sotavangin. Meiltä parin kilometrin päässä olevassa Kotilaisen talossa oli silloin tilan peltotöihin komennettuja venäläisiä sotavankeja. Vangit olivat vartioituja ja majoitettuna tilan heinälatoon vajaan kilometrin päässä Purolan talosta. Joskus, etenkin öisin vangit kuitenkin livahtivat omille teilleen kylälle kerjäämään. Meillekin Purolaan ilmestyi metsän suojassa liikkunut vanki ja hän pyyteli äidiltäni leipää: ”Liepuska. Liepuska...”, hän hoki.
Äitini antoi vangille palan ruisleipää, minkä hän työnsi puseronsa taskuun, pyörähti ovesta ulos, mutta tuli heti takaisin kädessään sangallinen pajukori, minkä hän antoi äidilleni. Tämä kori oli meidän taloudessamme useita vuosia ”Ryssän kori” nimisenä.
Kun sota loppui kesällä 1944 ja sotajoukot kotiutettiin, niin siihen vaiheeseen liittyi minulla uusia muistoja. Isäni oli sotinut rannikkotykistössä Laatokalla ja oli nyt kotiuttamisvaiheessa Liperissä. Hänellä oli käytössään armeijan moottoripyörä, vanha ”Harrikka”, jolla hän kävi joskus myös Purolassa meitä tapaamassa. Minulle moottoripyörä oli uusi tuttavuus ja ihmeellinen kapine. Isäni kyllä selitti moottoripyörän voimanlähteenä olevan moottorin toimintaa, mutta se ei oikein mennyt perille. Mikä ihmeen ”mäntä” siellä moottorissa hyppii edestakaisin ja kuljettaa sitten pyörää?
Kerran isä tuli meille Purolaan iltakylään sotilaskaverinsa kanssa ja heillä oli mukana isohko pahvilaatikko ja laatikosta löytyi muutama kani. Iso yllätys minulle, mutta isän kaveri kertoi minulle heti vakavan varoituksen: ”Älä sitten poika laske kaneja irti, sillä isäsi on juoksemalla pitkin Liperin peltoja ottanut nämä kanit kiinni!
Pysyvä sotamuisto on vieläkin nähtävissä Kerman talomme olohuoneen pöydässä, tuoleissa ja lipastossa. Niiden pohjassa lukee punaisella ”Kalle Kurki, Peltolankatu 28 Joensuu”, Neuvostoliiton ja Suomen sotien alettua piti kaikki säilytettävät tavarat merkata kotiosoitteella, mahdollista evakuointia varten.