Meillä vallitsee työnjako. Vaimoni hallitsee urheilun. Minä taas seurailen päivän politiikkaa, maailman tapahtumia ja historian vaiheita. Vaimoni erikoisalaa ovat mäkihypyt ja kilpahiihtokin. Näitä hän seuraa silmä tarkkana (ja joskus varkain jännittävässä kohtaa minäkin). Minulta menee paljon aikaa seuratessa sotatapahtumia eräässä U-kirjaimella alkavassa valtiossa. Näin yhteinen katsantomme avartuu. Aamiaispöydässä saan kuulla kommentit urheilumaailman pistetilanteesta ja huippu-urheilijoiden tyylistä sekä onnistumisesta tai epäonnesta. Kunpa nuo kilpailijat tietäisivät kaikki neuvot, joita meidän pöydässämme jaetaan.
Miten tällaista voi tapahtua vielä tällä vuosituhannella sivistyneenä pidetyssä maailmassa?
Yhteinen kauhistelumme on tuo sota, järkyttävät kuvat ja pelottavat tiedot. Miten tällaista voi tapahtua vielä tällä vuosituhannella sivistyneenä pidetyssä maailmassa? Toivottomaksi tekevät sodan rujot kuvat – kaupunkeja ihmisineen tuhoutuu muutamassa hetkessä, miljoonia ihmisiä pakenee kodittomina. Mihin joudumme, kun nerokkaimmat aivot ja uusin tekniikka on pantu palvelemaan tuhon ja kuoleman tuottamista? Entä miten suurta kansakuntaa voi johtaa mies, jonka nimi vääntyy ymmärryksessämme samalla kirjaimella alkavaksi kirosanaksi?
Joskus hymähtelen, kun kuuntelen urheiluselostajan hurmioituneita lauseita – aivan kuin jollain metrillä, pisteellä tai sadasosasekunnilla olisi aivan maailmanhistoriallinen merkitys. Vakavasti ajatellen en enää hymähtele. Oi pyhä kristikansa ja sukuni suuri – ristikää kädet! Tämä kaunis turhuus on tuhannesti parempi kuin se, että poikamme lähetettäisiin kylvämään kuolemaa superpommeilla ja tuhohorneteilla. Niin kauan meillä on suojattu lies, kuin on pystyssä ykskin mies, joka laskee kotkan lailla korkeasta mäestä.
Amen.