Nimellä Tuula Ruokamo: Ihmisten hätää on vaikea katsoa

Havahdun hauen molskahdukseen. Vilvoittelen kipakoiden löylyjen jälkeen rantasaunan verannalla loppukesän tyynessä illassa. Kuikkaporukka uiskentelee lahdella; kokoontuminen on merkki siitä, että kohta ne lähtevät muille maille.

Kelpo puitteet saunojalle rauhaan ja raukeuteen, mutta ajatukseni ovat kuitenkin jumissa iltakuuden uutiskuvissa.

Kaoottiset kuvat Afganistanista Kabulin lentokentältä ja sen liepeiltä ovat jo muutaman päivän ajan olleet päällimmäisinä kaikissa uutisissa. Voin kotisohvalta katsella nousevien ja laskeutuvien möhkälemäisten kuljetuskoneiden siluetteja ja kuunnella niiden tauotonta pauhinaa. Voin nähdä miten sekasortoisena vellova ihmismeri pyrkii lentokentälle.

Monituhatpäisessä, henkensä edestä pakenevassa joukossa on perheitä sylilapsineen ja siellä seassa kaahataan autoilla, pyssyt paukkuvat ja ihmisiä hutkitaan pitkillä kepeillä.

Uutiskuvissa näkee ihmisten varautuneen juomapulloilla, mutta se riittää vain janon sammuttamiseen. On vaikea tietää, saavatko ihmiset syödäkseen ja kauanko he jaksavat syömättä odottaa ja jonottaa, miten he voivat huolehtia hygieniastaan. En tosin tiedä, miten itse toimisin hengenhädässä.

Voihan olla, ettei ruoka tulisi edes mieleen ja vessassa käynninkin voisi jättää tuonnemmaksi.

Kuvat ja uutiset välittävät katastrofista vain välähdyksiä.

Kuvat ja uutiset välittävät katastrofista vain välähdyksiä ja niitäkin vain osasta todellisuutta. En pysty uutisklipeistä haistamaan kuumassa, tukalassa ilmanalassa leijuvaa pelon ja hien hajua, pakokaasuja ja ruudinkäryä tai tuntemaan silmiä ja kurkkua kirvelevää hiekanpölyä.

En voi kuulla jatkuvaa meteliä, huutoja, komentelua ja lasten itkua. En näe jokaista läheiseensä tarrautunutta, heidän eleitään ja katseitaan, enkä voi tavoittaa talebanin katsetta. Kaikkea tätä ja paljon muuta saavat turvaan pyrkivät kokea päiväkausia kellon ympäri.

Monet tuttavani kokevat katastrofiuutiset ahdistavina eivätkä pysty niitä päivittäin seuraamaan, vaan jättävät uutiset katsomatta.

Itsellänikin on samoja tuntemuksia, vaikka tavallisesti seuraan maailman menoa uteliaana ja tiedonjanoisena, niin tässä talebanien valtaannousussa on liian paljon sellaista, mitä ei voi käsittää sillä tiedolla, mitä pääkopassani on. Huomaan jopa miettiväni liioitellaanko sitä kauheutta, vai onko todellakin totta se, mitä nyt tapahtuu ja mitä pelätään tulevaisuudessa tapahtuvan.

Jos ahdistun uutisista tässä akuuttivaiheessa ja jätän ne siksi osin katsomatta, en näe, että se olisi tyhmyyttä tai laiskuutta, omahyväisyyttä tai mukavuudenhalua, vaan kyllä se on viisautta.

On hyväksi itselleni ja ympäristölleni, jos kykenen tunnistamaan oman kantokykyni ja toimimaan sen mukaan.

Katsahdan järvelle. Kuikat kurahtelevat kuin tuumailisivat keskenään. Ehkäpä jo ensi lauantaina ne keinahtelevat Mustanmeren aalloilla. Niiden lento lähtee, kun ne päättävät lähteä lentoon.

Kommentoi