Nimellä Anna-Mari Tyyrilä: Pääsittekös pitkällekin?

Televisiossa on alkamassa sarja Missä olit, kun…? Onhan näitä muisteloita käynyt itse kukin mielessään, kun jokin katastrofi viettää merkkipäiviään. Tässä yksi omakohtainen tarina.

Heinäkuussa vuonna 2000 saimme vieraaksemme Miamissa USA:ssa asuvat Ardyth ja Don Stonen. Kuuluimme tuolloin kansainväliseen Servas-järjestöön, jonka kautta Stonet ottivat yhteyttä ja pyysivät päästä käymään.

Don oli tehnyt päivätyönsä armeijan sukeltajana ja jatkoi sukeltamista Miamin vesillä eläkepäivinään. Suomalaiset järvet ja lammet olivat amerikkalaispariskunnalle ihmetyksen aihe.

Vastavuoroisesti he kutsuivat meidät kylään.

Vieraskirjaamme Stonet kirjoittivat muun muassa: ”Lämmin vieraanvaraisuutenne on tehnyt Suomen yhdeksi suosikkipaikoistamme. Saunominen, sienestäminen ja kalastaminen tekivät vierailustamme spesiaalia. Toivomme, että tulette ja voimme jakaa trooppisen maailman kanssanne”.

Seuraavana syksynä lähdimme suurin odotuksin matkaan. Ajokoira oli viety hoitoon, laukut pakattu täyteen tuliaisia, omituisiakin. Pääsisiköhän näkemään krokotiilejä Evergladesin kansallispuistossa? Uskaltaisinko sukeltaa? Millaisia kokemuksia saisimme?

Suunta kohti Ilomantsin Petkeljärven kansallispuistoa, jossa vietimme Ameriikan lomastamme muutaman päivän.

Lähtöpäivä oli 11.9.2001.

En muistanutkaan, että silloinen työkaverini/esimieheni soitti ja kysyi, että minnekä luulette menevänne? Olin kuulema nauranut ja luullut soittoa vitsiksi. Kehotti aukaisemaan radion.

”Pääsittekös pitkällekin matkallanne Ameriikkaan?”, tuli tekstiviesti ystävättäreltä Mikkelin kohdalla.

Siinä vaiheessa radio oli jo auki, ja uutiset olivat tyrmääviä. New Yorkin WTC-tornit olivat romahtaneet lentokoneiden törmättyä niihin terroristi-iskussa.

Otin yhteyttä lentoyhtiöön, jossa ei vielä tiedetty, lähtevätkö lennot vaiko eivät. Ajoimme kummitätini luo Järvenpäähän seuraamaan tilannetta.

Kaikki lennot oli peruttu. Niin Euroopan kautta kuin suoratkin. Harmituksen määrää kuvasivat vain törkeät voimasanat.

Ei auttanut kuin kääntää auton keula kohti Savoa. Sen verran sain ketutukseltani selvitettyä, että vakuutusyhtiö korvaisi matkaliput, olihan kyseessä force majeure -tilanne. Otin yhteyttä myös meitä odottaneisiin ystäviimme, että nyt ei mahda mitään, koetamme myöhemmin uudelleen. Emme koskaan koettaneet. Miami jäi kokematta – ja varmaankin jää.

Kotona. Olimme ensimmäisenä käyneet hakemassa ajokoiramme kasvattajan luota hoidosta.

Runttasin matkalaukkumme eteisen lattialle, jossa ne pysyivät avaamatta neljä päivää.

Me pakkasimme asuntovaunuun ruoat ja tarvittavat muut tavarat. Suunta kohti Ilomantsin Petkeljärven kansallispuistoa, jossa vietimme Ameriikan lomastamme muutaman päivän.

Niin ne omituiset tuliaiset. Savustuspönttö ja leppäpurut, Stonien toivomuksesta, sillä he kovin ihastuivat savukalaan. Ehkä olikin hyvä, ettemme päässeet Ameriikkaan asti, sillä olisikohan kielitaito riittänyt selvittämään, mitä varten meillä on puruja matkalaukussa.

Kommentoi