Eräopas Minna Jakosuon pisimmälle ulkomaanmatkalla hiihdettiin kaksi viikkoa Ruotsissa. Ruotsalaisille elämä ei ole ollut taistelua kehdosta hautaan kuten suomalaisille. Minnan mukaan Suomen onkin nyt pakko voittaa viisut tai ainakin Ruotsi.
Elämäni pisin ulkomaanmatka on onnistuneesti takana. Hiihdin kaksi viikkoa Ruotsissa! Ja vaikka ei tuon kauemmas mentykään, ehdittiin yhden hiihtovapaan päivän aikana panna kaikkea erikoista merkille.
Majoituimme kaksi yötä Kiirunassa, joka on kaivoskaupunki. Kaivoksen takia koko kaupunki siirretään. Siis jokainen talo, kauppa ja parkkipaikka. Olen Kiirunassa käynyt kolme kertaa ja jokaisella reissulla kaupunki on ollut erilainen. Etsimme kauan yhtä keskustassa olevaa aukiota, josta pääsi helposti kaikkialle. Keskusta oli siirtynytkin muutaman kilometrin matkan ja aukion ympäristössä oli pelkkiä tyhjiä rakennuksia. Kävelimme pitkin autioitunutta vanhaa keskustaa ja mietimme, että tältähän moni suomalainenkin pikkukaupunki näyttää, vaikka niitä ei olla siirtämässä mihinkään.
Uusi keskusta oli toki uuden näköinen, mutta kyllä siitäkin eroavaisuuksia löytyi. Jopa ostoskeskuksen rakentamiseen oli käytetty paljon puuta ja värejä. Poissa loisti betonin kalseus ja värittömyys. Huomasin tulevani hyvälle tuulelle melkein väkisin, vaikka vihaan yli kaiken ostoskeskuksia.
Kun Suomi soti ja maksoi sotakorvauksia, Ruotsissa mietittiin skågenin täydellistä reseptiä rapujuhliin, joissa kukaan ei juo humalahakuisesti ja hymyiltiin vastaantulijoille.
Ruokakaupassa asioiminen oli erikoista. Ensinnäkin jo se, miten ruuat oli esillä, kiinnitti huomioni. Hedelmä- ja vihannesosasto oli niin upea, että ihmettelin sitä suu auki. Kaikki oli houkuttelevasti esillä, jopa erilaisia sieniäkin oli tarjolla ainakin kymmentä eri sorttia. Ja ehkä isoin ero löytyi herkkuhyllyistä; sipsi- ja karkkipussien koot oli huomattavasti pienempiä, mihin Suomessa on totuttu. Siellä siis ei yllytetä syömään mahdollisimman paljon epäterveellistä, vaan päinvastoin.
Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Kassajonot etenivät hitaasti, mutta kukaan ei tyrkkinyt ostoskärryillä nilkoille. Asiakkaat käänsivät ostokset liukuhihnalle niin, että viivakoodit olivat ylöspäin. Kassahenkilö jutusteli ihmisille. Näin porukkaa jonottamassa erillisille kassoille, joissa hoidettiin lotot sun muut pelit, toisella tiskillä sai taas hoitaa postiasiat. Jonoja oli, mutta ihmiset eivät selvästikään pitäneet jonottamista helvetin esikartanoon verrattavana toimenpiteenä. He näyttivät rauhallisilta ja elämäänsä tyytyväisiltä.
Kun hiihdimme vuorten väleissä, sielläkin meistä pidettiin huolta. Yhtenä aamuna kesken aamutoimien telttojen viereen pysähtyi kaksi moottorikelkkaa. Kelkkamiehet kertoivat ajelevansa pitkin erämaiden hiihtoreittejä tarkistaen, että kaikki on hyvin. He siis ihan vaan halusivat kuulla, onko meillä ollut mukavaa!
Ehkä se tosiaan on niin, kuin televisiosta kuulin. Ruotsi ei ole sisäistänyt suomalaisille syntymälahjana annettua mantraa ”elämä on taistelua kehdosta hautaan”. Kun Suomi soti ja maksoi sotakorvauksia, Ruotsissa mietittiin skågenin täydellistä reseptiä rapujuhliin, joissa kukaan ei juo humalahakuisesti ja hymyiltiin vastaantulijoille.
Meidän on pakko voittaa euroviisut! Tai ainakin pakko voittaa Ruotsi.