Eihän se ollut kuin vähän nauramista kaverille, pientä tönimistä, poikien välistä tavallista kinastelua. Kukaan ei huomannut kyyneltä pojan silmäkulmassa, pikaisesti hupparin hihaan pyyhkäistyä. Eihän se ollut kuin harmitonta kikattelua ystävän pukeutumistyylille, tytöt on aina niin herkkiä reagoimaan. Kukaan ei tiennyt, että tyttö valvoi seuraavan yön ja monta yötä senkin jälkeen.
”Kiusaaminen on samaan henkilöön toistuvasti kohdistuvaa tarkoituksellista loukkaamista, vahingoittamista tai syrjimistä. Kiusaaminen voi olla fyysistä, kuten töniminen tai lyöminen, sanallista, kuten haukkuminen tai pilkkaaminen, tai psykologista, kuten yksin jättäminen tai eristäminen sosiaalisesta kanssakäymisestä.
Kiusaajan ja kiusatun suhde on epätasa-arvoinen, sillä kiusattu on alakynnessä ja puolustuskyvytön. Kiusaamisen jatkuvuus erottaa sen ohimenevistä riidoista. Verkkokiusaaminen on kiusaamista verkossa ja Internet-ympäristössä, kuten sosiaalisessa mediassa, viestialustoilla, pelialustoilla tai matkapuhelimen kautta. Se voi olla esimerkiksi valheiden levittämistä, kiusallisten valokuvien julkaisemista, loukkaavien viestien tai uhkausten lähettelyä.”
Näyttääkö Wikipedian määrittely kiusaamiselle tutulta? Paljon puhutaan raadollisesta koulukiusaamisesta, mutta mitä me aikuiset teemme, näytämmekö kenties itse lapsille esimerkkiä?
Sama aikuinen, joka kauhistelee lasten koulukiusaamista, voi samaan aikaan syyllistyä työpaikkakiusaamiseen tai somessa olla se hurjin haukkuja, joka kilpailee sillä, kuinka pahasti tällä kertaa osaa satuttaa.
Psykologi Vesa Nevalainen on haastattelussaan todennut, että kiusaaminen on tuntunut pahalta aina, mutta sosiaalinen media on tehnyt siitä totaalista sodankäyntiä. Netin kautta kiusaaja saa häväistyksi toisen ihmisen puolen maailman silmissä. Ihminen kestää kipuakin paremmin kuin häpäisyä.
Kiusaamisen ehkäisemisen parissa työskentelevien tahojen mukaan kiusaajat ovat yleensä vailla ystäviä ja etsivät epätoivoisesti hyväksyntää. Viime kuukausina on ajatuksia herättänyt myös media, minkä esimerkin annamme uutisoinnilla tuleville sukupolville? Vain kohun kautta, virheitä etsimällä ja valtakunnan korkeimmissa viroissa olevia kiusaamallako tämä maa pärjää tulevaisuudessa?
Kiusaamisella on kauaskantoiset jäljet, se ei koskaan johda mihinkään hyvään, eikä sillä saavuteta menestystä. Miksi siis haemme epätoivoisesti hyväksyntää kiusaamisen kautta?
Eihän se ollut kuin harmiton kotivideo, joka vahingossa levisi ympäri maailmaa, pitäähän julkisuudessa toimivan kestää vähän kovempaa arvostelua. Kukaan ei nähnyt kyyneltä silmäkulmassa, tai jos näki, niin väitti sitä teatteriksi.
Kukaan ei tiennyt, että hän valvoi monta yötä, tai jos tiesi, niin totesi, että ihan oikein sille. Ja loppujen lopuksi: heillä kaikilla oli yhtä paha olla.