Nimellä Päivi Konttinen Uupuneena aikuisena mietin, että koko elämäni olinkin ollut liian hyvä ja liian kiltti

K un olin lapsi, pyysin aina iltarukoukseni lopussa: ”...ja anna minun olla hyvä ihminen.” Olin omasta mielestäni ehkä korkeintaan kohtalainen ja tiesin, että paremminkin hommat voisi vetää. Voisi tehdä läksyt paremmin, voisi kiusata siskoa vähemmän, voisi olla kaikin puolin kiltimpi. Ihannekuva hyvästä ihmisestä oli tuolloin varsin selkeä. Hän olisi ainakin reilu, luotettava, auttavainen, ahkera ja ennen kaikkea kiltti kaikille.

Mitään kovin suurta draamaa ei lapsuuden ihmissuhteissa muistaakseni ollut. Kuka oli pienessä koulussa välitunnilla kenenkin kanssa, ja joku jäi joskus ulkopuolelle. En kiusannut, ehkä lievästi kiusoittelin. Kuinka nämä ihmiset sanani tuolloin kokivat, jäänee arvoitukseksi. Minua kiusattiin kerran. Jäin välitunnilla leikityssä lumisodassa kellon soidessa häviäjäjoukkueen viimeiseksi tyypiksi kentälle ja vastapuoli jatkoi pommitusta, vaikka en enää maahan lyyhistyneenä meinannut saada kunnolla henkeä.

Samaa toivetta hyväksi tulemisesta toistelin hiljaa mielessäni ehkä vielä teininä ja heikkoina hetkinä myös nuorena aikuisena. Käsitys hyvistä ihmisistä taisi tuolloin olla aika mustavalkoinen, olisiko maailmassani ollut tuolloin peräti vain hyviksiä ja pahiksia? Silloin sitä draamaakin riitti tai ainakin siltä se tuntui. Oli irrottautumista ja itsenäistymistä, ihmissuhteiden etsimistä, löytämistä ja hävittämistäkin. Monenlaista käännöstä ja mutkaa.

Jossain välissä sitten lopetin hyvyyden etsinnät. Uupuneena aikuisena mietin, että koko elämäni olinkin ollut liian hyvä ja liian kiltti. Ja niinä hetkinä, kun olin ollut hyvä itselle, olin yrittänyt liikaa ja väkisin. Pieleen oli mennyt tai tyyli ainakin oli ollut väärä.

Enkä oikein enää edes tiennyt, millainen se hyvä ihminen on? Aika paljon sävyjä oli ilmaantunut mustan ja valkoisen väliin.

Nyt olen kuitenkin palannut tähän lapsuuden ajatukseen: ”Anna minun olla hyvä ihminen.”

Ensin voisin yrittää olla hyvä itselleni. Niin kuin lentokoneessa sanotaan, ensin happinaamari omille kasvoille, sitten vasta vieruskaverille. Ei muuten ole ihan helppoa, vaikka loppujen lopuksi ne asiat, jotka tekevät itselle hyvää, ovatkin aika simppeleitä. Nukun, syön ja liikun. Teen kohtuudella niitä asioita, joista tulee hyvä olo sekä kroppaan että mieleen. Teen asioita, joilla on merkitystä juuri minulle.

Enkä niinkään niitä, joita luen somesta tai lehdistä muiden tehneen. Enkä etenkään vertaile itseäni noihin tekemisiin. Voisin myös yrittää olla hyvä luonnolle. Käyttäisin sitä kohtuudella mahdollisimman vähän jälkiä jättämättä. Nauttisin siitä ja pitäisin parempaa huolta.

Olemme kuitenkin osa luontoa ja totaalisen riippuvaisia siitä, emme niinkään tekniikoista tai automaatioista. Joskus lumipyryn keskellä tai syysmyrskyä ihmetellessä on pienen hetken ollut hyvä fiilis, pieni olo isompien voimien keskellä. Saan myös edelleen yrittää olla hyvä toisille ihmisille. Kuunnella ja ymmärtää, ainakin yrittää ymmärtää. Voin tarjota apua, ottaa apua vastaan. Koronakauden venyessä ja sodan ilmaannuttua lähelle, asioiden ja ajan rajallisuus on läsnä eri tavalla kuin aiemmin. Pienet murheet pienenevät, häviävät ja menettävät jopa merkityksensä. Isot murheet vyöryvät päälle ukkospilvien tavoin, peittävät näkyväisyyden ja pelottavat.

Se kaikki tekee meistä toisillemme tärkeitä ja merkityksellisiä. Toisistamme saamme turvaa ja toivoa. Hyvyys ja rakastaminen ovat tässä ajassa asioita, joiden avulla selviämme ja jaksamme.