Mervi Hokka Ystävän kanssa ei tule vaivaantunutta hiljaisuutta, ei tunnetta, että jokohan tästä lähtisi tai nyt tulikin kiire jonnekin muualle

On taas se aika vuodesta, kun mietitään, mitä ystävyys merkitsee. Kuka on ystäväsi, hyvä, parempi ja se paras. Vaikka lapsena ja nuorenakin minulla oli se ”paras ystävä”, niin aikuisena olen vältellyt ystäviäni laittamaan paremmuusjärjestykseen.

Kaikki ystäväni ovat minulle tärkeitä, vaikka en aina ehtisi pitämään heihin yhteyttä tai heitä tapaamaan. Kaikkia ystäviäni voisin luonnehtia samalla tavalla; turvallinen ihminen, aina voi jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Ei tule vaivaantunutta hiljaisuutta, ei tunnetta, että jokohan tästä lähtisi tai nyt tulikin kiire jonnekin muualle. Aika rientää, kun kohdataan. Naurattaa, suututtaa, itkettää, kaikki tunteet ovat sallittuja.

Minun ystävälläni ei ole ikärajaa. Ystäväni voi olla nuori, keski-ikäinen tai ikäihminen, ikä unohtuu, kun yhteys löytyy. En aliarvioi ystävääni määrittelemällä häntä ikänsä perusteella, päinvastoin, arvostan eri ikäisten ystävieni kykyä ajatella asioita. Se ei ole välttämättä samanlainen kuin omani, mutta tuo keskusteluun uusia näkökulmia ja avartaa omaa ajattelumalliani.

En kysele ystäväni sairauskertomusta, jollei hän itse koe sitä tärkeäksi kertoa. Ystäväni on minulle ihminen, ei diagnoosi, epikriisi, lähete tai lääkepurkki.

En kysy ystävältäni koronapassia, en arvostele kantaansa rokotteisiin tai rokottamattomiin. Ystävälläni on oma tarinansa, oma polku, jota on kulkenut ja tulee kulkemaan. Minun tehtäväni ystävänä on kulkea rinnalla ja tukea häntä valinnoissaan, ei yrittää muuttaa häntä.

Naurattaa, suututtaa, itkettää, kaikki tunteet ovat sallittuja.

Minun ystäväni eivät kaikki ole suomalaisia. Meitä ei välttämättä yhdistä sama äidinkieli, mutta silti voimme olla ystäviä. Erilaisten kulttuurien kohtaaminen voi olla rikkaus ja olen utelias tutustumaan uusiin kulttuureihin ystävieni kautta.

Minulla on ystäviä maalla ja kaupungissa ja sekin on rikkaus. Kuinka mukavaa onkaan vierailla ystävien luona eri kaupungeissa ja ilo on saada kaupunkilaisystäviäni kylään maaseudun rauhaan.

En kysele ystäväni koulutusta, etenemistä uralla, saavutuksia, menestymistä. Jos ne ovat hänelle tärkeitä kohokohtia elämässä, iloitsen hänen kanssaan, mutta minulle ystävä on tärkeä ilman arvosanoja, titteleitä tai palkintopokaaleja.

Mikä on asia, piirre, tapa tai asenne, jota en ystävältäni hyväksy? Koska hyväksyn ystäväni sellaisena kuin hän on, haluan hänen olevan samanlainen minua kohtaan. Luotettava ihminen, joka kunnioittaa minun tekemiäni valintoja, eikä tarjoa omia arvojaan parempana kuin minun.

Minun ystäväni luo voin mennä hyvänä ja huonona päivänä, eikä hän käännä minulle selkäänsä. William Shakespeare on sen hyvin kuvaillut: Ystävä on se, joka tuntee sinut sellaisena kuin olet, ymmärtää missä olet ollut, hyväksyy, mitä sinusta on tullut ja silti, lempeästi antaa sinun kasvaa.