Pakina Ossi Kurki | Monta on mukavaa muistoa Kerman pojista

Niin lähti ”Masa”. Niin ovat lähteneet myös ”Jori”, ”Apa” ja ”Pekka”. Monet entisistä Kerman pojista ovat ajan myötä muuttaneet asuinpaikkaansa muualle ja heitä ei ole näkynyt enää Kerman maisemissa vuosikausiin.

No, mistä tässä on kyse? Hehän ovat tai ovat olleet Kerman kylän nuorisoa 1940–1950 -luvulla, kasvaneet sodan jälkeisessä ilmapiirissä, eläneet ja opiskelleet valoisamman tulevaisuuden toivossa.

Kerman poikien koulutie alkoi Kerman kansakoulusta, moni jatkoi Heinäveden Yhteiskoulussa sekä osa vielä lukiossa Joensuussa tai Varkaudessa. Armeijan jälkeen viimeistään poikapiiri hajosi ja vain muutamat palasivat työhön entisille asuinsijoilleen.

Masa (Martti Kasonen), jonka poismenouutisen luin yllätyksenä Heinäveden Lehden sivuilta. Masa teki elämäntyönsä virkavallan hyväksi Etelä-Suomessa, mutta eläkeiän saavutettuaan muutti takaisin koti-Kermaan, eikä ihme, sillä hänen rakkain harrastuksensa oli jo poikavuosina metsästys ja kalastus, mikä jatkui myös eläkepäivinä.

Eräs nuoruusvuosien sorsastusreissumme jäi mieleeni. Ajoimme Masan kanssa hiljalleen Kermanselän ulappaa, kun havaitsimme suuren muuttomatkalla olevan sorsaparven laskeutuneen lepotauolle. Nopean suunnitelman tulos oli, että ajamme moottorilla kohti sorsaparvea ja yritämme ampua siitä lentoon nousevia sorsia.

Minä siirryin haulikon kanssa etukannelle ja Masa pisti Evinruden täysille. Näin päästiin lähelle sorsaparvea, nostin jo aseeni poskelle, mutta en ehtinyt laukaisemaan, kun Masa yhtäkkiä käänsi veneen kulkusuuntaan nähden poikittain.

Allani liukas etukansi ja lähtö saman tien Kermanselän syleilyyn. Masa sai veneen käännetyksi ja pienen lenkin jälkeen kohti vedessä räpiköivää sorsastajaa.

Ojensin hänelle viritetyn haulikkoni ja ottaessaan sen käsiinsä Masa tuumasi rauhallisesti: ”Ei edes ahventa saatu”. Sorsaparvikin oli jo näkymättömissä matkalla etelään.

Jori (Jorma Havukainen) jätti maallisen vaelluksen kuluvan vuoden alkupuolella. Hän oli Kerman poikana 1950-luvun alkupuolelta lähtien muutettuaan perheensä kanssa Kermaan Heinäveden Mäkelästä.

Jorin rohkeus ihmetytti meitä usein, sillä hän oli valmis hyppäämään veteen, vaikka ei osannut vielä kunnolla uidakaan. Kerrankin olimme päättäneet mennä kevätjäille pilkille Hackmanin varaston rantaan Kerman kääntösillan lähelle.

Varoittelin häntä jo etukäteen, että jää saattaa olla näin keväällä heikkoa, mutta Jori käveli reippaasti rannasta jäälle ja näyttääkseen, että jää kestää, hän hyppäsi tasajalkaa jäällä.

Mutta jää petti ja Jorista näkyi vain karvahattu avannossa. Loppujen lopuksi tässäkin tapauksessa oli apu lähellä, sain Jori ensin kiskottua avannosta jäälle ja siitä ryömimällä rantaan.

Apa (Aarne Pakarinen) kuului Kerman poikien nuorempaan joukkoon, mutta täytti paikkansa poikaporukassa. Apa poistui keskuudestamme joitakin vuosia sitten Lappeenrannassa. Hän oli ahkera viettämään kesiään Kermassa, hiljainen ja tyytyväinen silloiseen elämänmenoon, mutta jos hän tunsi itsensä loukatuksi, niin kosto tuntui parantavan hänen tilannettaan.

Meillä Kerman pojilla oli kylältä koulumatkaa kilometrin verran ja talvella se tehtiin tietysti hiihtäen metsän kautta tehtyä latua. En muista, mistä Apa oli suuttunut erääseen latua käyttävään kaveriin ja osoittaakseen, että häntä oli loukattu kosti sen omalla tavallaan.

Apa kiirehti koulupäivän päätteeksi ladulle ennen kiusaajaa ja väänsi ”tortut” ladulle sopivassa alamäessä, jäi vielä itse sivummalle odottamaan, kuinka kiusaajalle kävisi. Koston onnistumisesta ei ollut puolueetonta tietoa, mutta kostajalle se riitti ja toi mielenrauhan.

Pekka (Pekka Hämäläinen) oli herrasmies jo poikasena, pukeutui siististi, harrasti pianonsoittoa, mutta oli valmis myös pieniin kepposiin, joita Kerman pojat joskus harrastivat. Niinpä Pekalla ja minulla oli mielessä aina syksyisin Kerman isossa koskessa kutulohien salakalastus. Uskallan nyt kertoa tästä ”harrastuksestamme” pienen tarinan, kun uskon jo yli 60 vuotta sitten tehdyn rikoksen vanhentuneen.

Meillä oli syyspimeässä varusteina viisi patterinen kirkasvalo lamppu, pitkävartinen atrain ja mielestämme nopeat jalat, jos koskenrantamilla sattuisi olemaan virkavaltaa edustava henkilö. Kerran meillä kävi tuuri.

Kosken itäpuoliselta rannalta löysimme kutukiven suvannosta kunnon lohivonkaleen. Nopea isku atraimella, valo pimeäksi ja vauhdikas juoksu läheiselle sahajauhopakalle piiloon sen luolastoon. Seuraavana päivänä hain Pekan kotoa lähes kolme kiloa painavan, peratun lohen puolikkaan.

Kerman pojat lähtivät ja lähtevät myös kukin vuorollaan. Heistä jää muistikuvia ja tarinoita läheisille sekä ystäville ja jos uskomme kristilliseen maailmankatsomukseen, niin voimme edesmenneille hyvästejä jättäessämme luvata, että tapaamme vielä varmasti!