Näin itsenäisyyspäivän alla ihmisiltä usein kysytään, miten he tätä juhlapäivää viettävät?
Itse en ole koskaan joutunut tällaiseen kyselyyn mukaan, joten ryhdyinpä nyt miettimään asiaa tässä kolumnissani.
Itsenäisyyspäivät olen jo vuosia viettänyt työn merkeissä eli kunnan itsenäisyysjuhlassa. Ilman tätä virkatehtävää päivää tulisi juhlistettua ehkä vain sytyttämällä illalla kaksi kynttilää ikkunalle ja katsomalla linnanjuhlia.
Tuntematon sotilas -elokuva ei koskaan ole kuulunut itsenäisyyspäiväni ohjelmaan, eikä sitä katsottu lapsuuden kodissanikaan. Johtui varmaan siitä, että äitini oli lapsena elänyt sota-ajan Helsingissä ja kokenut pommitukset siellä. Se sota kuulemma riitti hänelle.
Isäni taas oli alle kouluikäinen, kun joutui perheensä mukana lähtemään evakkoon. Hänellä ei ollut kaipuuta takaisin entisille asuinpaikoille. Tätini, jotka olivat isää vanhempia ja muistivat enemmän lapsuusmaisemista, kävivät rajojen auettua kyllä katsomassa entisiä kotitanhuvia.
Muistan, että ukkini luki Kansa taisteli -lehteä, mutta ei häneltäkään sodasta kyselty, vaikka hän siinä mukana oli ja haavoittui ajettuaan hevoskuorman kanssa miinaan. Ukille kipeä muisto oli varmaan myös nuorimman veljen kaatuminen Ilomantsin taistelujen ensimmäisinä päivinä.
Minulle tämä valokuvassa sotilasasussa hymyilevä kiharatukkainen nuori mies tuli tutuksi tätien muistelujen kautta. He olivat kuulemma juosseet setää portille vastaan, sillä hänellä oli aina jotain tuomisia lapsille.
Jokunen vuosi sitten luin tositapahtumiin perustuvan kirjan Ilomantsin taisteluista. Siinä mainittiin myös ukin veljen kaatuminen. Kuollessaan hän oli vasta 29-vuotias, suunnilleen samanikäinen kuin oma poikani nyt.
Äitini veli joutui sotaan jo 17-vuotiaana, mutta hän selvisi. Jostain syystä ei koskaan tullut kysyttyä mummolta, miltä se hänestä tuntui, eikä äitikään asiasta puhunut. Se tuskan ja huolen määrä on varmasti tuntunut valtavana ahdistuksena sydämessä.
Nyt kun itse olen äiti, tuntuu kauhistuttavalta ajatus, että oman lapsensa joutuisi lähettämään rintamalle.
Oma ikäluokkani on saanut elää rauhan aikaa, vaikka Euroopassa on maita, joissa on sodittu meidän elinaikanammekin. Me emme vierasmaalaisia pelänneet, vaan matkustimme uteliaina ulkomaille tutustumaan eri maiden kulttuureihin.
Meidän lastemme elämästä sota on vielä kauempana. Heille maailma on avoin, heillä on ympäri maailmaa ystäviä, ei vihollisia.
Aikoinaan kysyin silloin teini-ikäiseltä tyttäreltäni, mitä itsenäisyys hänelle merkitsee? Hän katsoi minua ihmeisään. ”Että saa olla rauhassa", hän tokaisi ja vetäisi oman huoneensa oven perässään kiinni.
Näinhän se on, me saamme elää rauhassa. Sen takia kannattaa itsenäisyyspäivää juhlia.
Kirjoittaja on Heinäveden kunnan matkailusihteeri.