Nimellä Tuula Ruokamo: Näinä aikoina voi hyvällä syyllä sanoa, että maailmankirjat ovat sekaisin.

Tuula Ruokamo

Oli yksi tämän kesän tukalista hellepäivistä ja kasteluletku käytössä, kun vein maakellarin lattialta löytämäni kohmeisen rupisammakon nurmikolle suihkun alle. Toviin ei tapahtunut mitään, mutta sitten konna raotti toista silmäänsä ja kohta jo oikoi toista koipeaan. Sen olemuksesta huokui suunnaton helpotus, kun säkkipimeä, kylmä ja kellarin jyrkkien portaiden sinetöimä nälkävankeus oli ohi.

Näinä aikoina voi hyvällä syyllä sanoa, että maailmankirjat ovat sekaisin. Ihmisten elämänmenon pahemman kerran sekoittaneen pandemian soisi jo laantuvan, mutta eipä loppua näy.

Helposti tarttuva delta variantti varjostaa kesänviettoa Suomessa, Sydneyssä ollaan sisätiloissa eikä Tokion olympiakisailuista tullut urheilujuhlaa. Ja me tuskin olemme perillä kaikesta, miten virus missäkin päin maailmaa jyllää.

Jos pandemiatilanne rokotusten avulla jossain helpottaakin, niin tuhoisat sään ääri-ilmiöt uhkaavat ihmistä ja kaikkea muutakin elollista, maailmanlaajuisesti nekin. Jäätiköt ja ikirouta sulavat, kuumuus läkähdyttää Kanadassa, jättimäiset metsäpalot riehuvat Kaliforniassa ja Siperiassa.

Parina päivänä satanut kahden kuukauden sademäärä ryöpsäytti jokivarsiin äkkitulvat useissa Keski-Euroopan maissa ja jälki on lohdutonta. Suomikin on saanut osasensa, kun myrsky lakosi miljoona kuutiota puuta Kainuussa kesäkuulla.

Päivittäisessä uutisoinnissa ilmastonmuutos katsotaan niin pandemian kuin sään ääri-ilmiöidenkin aiheuttajaksi ja ihmisen toiminta maapallolla taas syypääksi ilmastonmuutokseen. Niinpä koen, että pian 70 vuotta luonnonvaroja kuluttaneena minua syyllistetään joka päivä.

Ihmiskunnan on kiivettävä ihan itse kellarin portaat.

Tunnen, että yksilönä tässä ollaan kuin hevonen, joka on valjastettu kohtuuttoman kuorman eteen, suuntana on umpihanki ja sitä vaan räimitään ohjasperillä persuuksille. Tekemään käsketään, mutta hyvät neuvot ovat vähissä ja konstit hakusessa.

Jos painavat huolet suoranaisista ilmastonmuutoksen tuomista murheista, niin toisessa vaakakupissa on iso huoli siitä, mitä ahne ihmiskunta ehtii tekemään ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä.

Hyvä esimerkki on sähköautovimma, jota ei käytetyllä akkuteknologialla voi mitenkään nähdä kestävänä, ei sinne päinkään.

Näyttää siltä, ettei akkuja malteta kehittää ympäristö huomioiden, vaan ollaan valmiita tuhoamaan neliökilometreittäin puhdasta luontoa elinkelvottomaksi muutaman akkumetalliprosentin tähden. Myös minä sain kirjeen yhtiöltä, joka kertoo tutkivansa kobolttipotentiaalia metsäyhtymämme mailla.

En väheksy enkä vänkää vastaan; ilmastonmuutos on tosiasia. Jos rupisammakolla kävikin hyvä säkä, niin meille maapallon kansoittaneille ihmisille niin ei käy. Meillä ei ole sitä toivoa, että joku tulisi, ottaisi syliin ja vihdoin kaikki olisi hyvin, niin kuin hääparilla tositeeveessä.

Ihmiskunnan on turvaan selvitäkseen kiivettävä ihan itse ne kellarin portaat.

Kommentoi