Nimellä Seija Väre: Samaa heimoa ja verta

Seija Väre

Heinäveteläiset pohtivat kenties, muuttuivatko he savolaiset vuoden vaihteessa karjalaisiksi. Raja näiden kahden maakunnan välillä on huomattavasti pienempi kuin länsirannikon Satakunnan ja kaksikielisen Pohjanmaan, missä kieli muuttuu ”rannikkoruottiksi” ja leipäkin brööksi.

Ei tarvitse mennä Satakunnan pohjoisrajan Kasalan kylästä kuin naapuriin eli Kristiinankaupunkiin kuuluvaan Fladaan, kun kylän lapset käyvät ruotsalaista koulua.

Juhannussalko koristaa Siipyyn talomuseon pihaa silloin, kun naapurin ovenpielet on somistettu juhannuskoivuilla. Sekin tapa taitaa olla kaikkialla vähentynyt. Laajat Pohjanmaan ”laakeet aukeet” muuttuvat laajoiksi kukkameriksi alkukesästä valtavien perunapeltojen kukkiessa.

Iltapäivän hämärässä tammikuussa ei kauempana peltoaukiolla siinnä mereen laskeva aurinko, vaan täydessä valaistuksessaan oleva tomaattikasvihuone.

Tuttu ranskatar muistaa alkuvuosinaan, 70-luvun Merikarvialla, ajelleensa huvikseen pieniä teitä tutustuessaan kyliin. Hän kertoo, että usein tiet päätyivät jonkun pihaan. Siitä seurasi anteeksipyyntö ja selitys, kuka olen ja miksi ajelen täällä.

Useimmiten taloissa pyydettiin kahville. Suomalaistunut ranskatar toteaa aikojen muuttuneen.

Small talk voi syntyä jo pelkästään siitä, että onko tumma vai vaalea paahto parempaa.

Mutta Heinävedellä, en tiedä?

Nimittäin eräänä uudenvuoden aattona eksyimme pitkällä lenkillä ja Viitalahdessa menin eräästä talosta kysymään, mihin päin on mentävä. Talon isäntä avasi oven ja sanoi: ”Tulukee tuppaan!” Samoin kävi kerran, kun olimme sopineet tapaamisen seurakuntatalolle.

Kahvin tuoksu kantautui jo eteiseen saakka. Totta on, että kahvikupponen avaa kielenkantimet hiljaiseltakin ihmiseltä. Small talk voi syntyä jo pelkästään siitä, että onko tumma vai vaalea paahto parempaa.

Meillä oli rakas sukulais-, kyläily- ja kahvipaikka Kuittualla, siellä koivikon keskellä. Katselen Maijalta saamaani joulukorttia, missä tonttu makaa joulutähden alla ja toivottaa rauhallista joulua.

Niin yllättäen ja arvaamatta voi tulla suru-uutinen ja katkaista koko elämän kestäneen suhteen. Lämpimästi muistelen myös hänen miestään Vilhoa, jo kaksi vuotta sitten edeltä mennyttä isäni rakasta serkkua.

Häneltä kuulin viimeisellä käynnillä senkin, miten ukkoni ja mummoni aikanaan tapasivat siellä Kuittuoilla. Pariskunta oli minulle tuttu lapsuudesta saakka, sillä kyläilimme toisissamme.

Tavatessaan serkukset muistelivat usein nuoruuttaan ja silloin he muuttuivat jälleen iloisiksi ”prätkäkundeiksi”. Se sivu on elämän kirjassa luettu, mutta heistä kaikista voi sanoa, että he jättivät meille tähtiin silmiensä ystävällisen tuikkeen.

Kommentoi