Missä sinä tarvitset oikein vahvan miehen, ota suomalainen nainen. Tällä puhinalla aloitin keittiön täysremontin. Entinen oli tullut teknisen ikänsä päähän ja alkoi paukutella kalvojaan irti. ”Neljä-viisi päivää siinä menee”, tuumaili ammattimies, kun kysyin.
Kun itse tekee, niin halvalla saa, mutta saako hyvää? Kyllä saa, ja jopa priimaa pukkaa. Hyvä työ alkoi kolmesta autolastillisesta litteitä ja painavia pahvilaatikoita, isosta kasasta levyjä, puutappeja, ruuveja, pikkunauloja ja kaiken maailman heloja. Kokoaminen sujui hyvin olohuoneen pehmeällä nukkamatolla eikä jäänyt kuin yksi puutappi ylitse. Kaappeja oli tornina päällekkäin. Sohvatuolin ja television väliin jätin näköyhteyden.
Kattohalteksit eivät olleetkaan niin iisi homma ja apumiehen ilmeet kertoivat, että älä pyydä uudestaan tähän hommaan. Tapetointi. No problem, sen osaan. Vinyylilankut lattiaan. Hitaasti ja varmasti, kun pohja oli ensin tasoitettu, mutta polvet eivät olisi kestäneet enää kolmatta iltaa.
Sähkömiehet puhuvat sitten kummaa kieltä. Heitä kuuntelee kyllä tyhjin silmin sujuvasti, muttei välttämättä muista jälkikäteen mitään. Mutta niinpä vain sain jakorasioille tukevat pohjat ja reiät levyihin oikeaan kohtaan.
Rasiaporaan pitäisi laittaa joku varoitus. Välillä lenteli irti keskellä oleva poranterä, jonka täysi tarkoitus ei koskaan selvinnyt, ja välillä jäi rasiapora paikalleen ja akkuporakone pyöri villisti. Melkein nauratti, muttei ihan.
Putkimiehenkin kanssa oli ymmärtämisongelmia. Kun tuli tenkkapoo, laitoin tuskastuneena myöhään illalla – saattoi olla lauantaikin – kuvan pystyyn teipatusta viemäriputkihökötyksestä, jota yritin sökötellä uuteen allaskaappiin. Suahaanko sopimaan? Paljonko haluat, että surrautan pohjalevystä pois? – Mikä se tuo on?, tuli vastaus. Noh, ehkä kuvakulma oli vähän outo. Putkimiehen puolisolta pyydän mitä nöyrimmin anteeksi. Vaikka viemärinkuvia lauantai-iltana laittelenkin, niin päivänvalon kestää tämä puuha.
Paljonko haluat, että surrautan pohjalevystä pois?
Siinä se sitten oli, ensimmäinen kunnon kompastuskivi. Edelliset kaapit olivat pysyneet seinällä pyhällä hengellä, näihin uusiin ja painaviin ei se riittäisi. Kipsiseinä notkui kuin heinämies, kun sitä kädellä painoi ja ruuvit upposivat paskamahaan oletettujen runkotolppien kohdalla. Kävin rautakaupasta pidempiä. Tulivat olohuoneen puolelta lävitse. Kappas, väliseinä olikin vain seitsemän senttiä paksu. Ei kun pakkia porakoneella ja mietintätauko.
Rautakaupan Eija pelasti. Löytyi samanpaksuiset väliseinätolpat, joilla rungon voisi vahvistaa. Nyt jos vaikka koko rivitalokompleksin possauttaisi taivaan tuuliin, niin Eijan keittiön ja olohuoneen välinen seinä törröttäisi vielä ylpeänä pystyssä. Tyylipisteitä ei luultavasti kuitenkaan tulisi.
”Mitä! Eikö se ole vieläkään valmis?”, tutut kyselevät kahden kuukauden jälkeen. Ei ole. Kun on välillä käytävä mustikassa, sienessä, vaateostoksilla ja harrastuksissakin. Mutta on tämä sentään jo pidemmällä kuin muiden savolaisten urakat, joiden kerrotaan olevan aloittamista vaille valmiita.