Nimellä Seija Väre: Kissaterapiaa – Perheemme uusien tulokkaiden hankintaan liittyy luopumisen tuskaa niin antajilla kuin saajillakin

Seija Väre

Kaksi kolmevuotiasta persialaiskissaa Wanda ja Wili säntäilevät olohuoneessa pallon perässä. Ne saapuivat meille viikko sitten, kun aika jätti 19-vuotiaasta Jopesta.

Ei uskoisi, miten paljon nämä nelijalkaiset voivat tuottaa iloa kissaihmisille. Onhan niistä oma vaivansakin, mutta kissimirri pitää aina huushollissa olla.

Saimme pitää aiemman lyttynaamaisen persialaisen luonamme uskomattoman kauan. Hänen liikuntakykynsä katosi ja tajunta meni, mutta sydän löi vahvasti viimeiseen eläinlääkärikäyntiin asti.

On vaikea päättää, milloin kissan on aika lähteä. Jos sitä viimeistä hetkeä jää liiaksi odottamaan, se on kivuliasta myös itselle.

Kissat ja koirat ovat monelle perheenjäseniä ja vanhemmalla ihmisellä ne voivat täyttää myös puuttuvien lastenlasten koloa. Moni on tottunut lemmikkeihin lapsesta asti.

Kissan rooli on muuttunut navettakissoista palveltavaksi.

1970-luvun alussa serkkuni ajoi vahingossa kissanpennun hännän yli ja siitä tuli Pekka Töpöhäntä.

1970-luvun alussa serkkuni ajoi vahingossa kissanpennun hännän yli ja siitä tuli Pekka Töpöhäntä. Siihen aikaan ei lääkäreihin viety pieneläimiä ja hännäntynkä tulehtui – kissa jouduttiin lopettamaan. Voi sitä porua.

Trauma siitä jäi serkullekin, sillä hän otti asian puheeksi tavatessamme noin 40 vuotta myöhemmin.

Äitini vietti viimeiset vuotensa yksin rollaattorin varassa. Siitä huolimatta kissa piti olla seurana! Se sai myöhemmin hyvän kodin Hanneksen ja Liisan tytön luona Soppisella. Kiitos siitä Marja-Leena!

Kun muutin Poriin, mukana tuli norjalainen metsäkissa Sergei. Työkaverini kysyi ”Et kai ota tuota vanhaa kissaa sinne?” Muutamaa vuotta myöhemmin voitin Esson ”Nappaa tiikeri” -valokuvakilpailusta farmariauton Sergein kuvalla. Siinä hän istuu kirsikkapuun alla.

En olisi antanut itselleni anteeksi, jos olisin kuunnellut työkaveriani, nimittäin Sergei sai itsekin olla mukana voittojuhlissaan.

Eläinlääkäri puolestaan pelasti Jopemme viisivuotiaana tappotuomiolta. Hänen mielipiteensä oli, ettei tervettä kissaa kannata lopettaa.

Niinpä ystävälliset ihmiset välittivät sen meille silloista kissankokoista koloa täyttämään ja saimme iloita harmaasta hurmuristamme 14 vuotta.

Hänet valittiin Seiska-lehden Mainioin mirri -kilpailussa toiseksi perintöprinssiksi kymmenisen vuotta sitten.

Perheemme uusien tulokkaiden hankintaan liittyy luopumisen tuskaa niin antajilla kuin saajillakin. Entisen kissan ikävää ne lievittävät meillä, mutta luovuttajalleen mirrien pois antaminen oli tietenkin raskas paikka. Melkein itkimme molemmat, ilosta ja surusta yhtä aikaa.

Mutta kun jostakin joutuu luopumaan, tulee jotain uutta tilalle. Minun katseeni suuntaa kotipaikasta luopumisesta huolimatta sinne kotiseudulle.

Jospa sieltä jostakin löytyisi pieni kesäpaikka viettää tulevia eläkepäiviään kissojen ja sukututkimuksia tekevän miehen kanssa, välillä tietenkin Tuliniemen lenkkiä kävellen.

Keskustelu