sunnuntai 22.10.2017 Anja, Anita, Anniina, Anitta, Anette

Lähellä sinua – se tuttu paikallislehti

Minna Jakosuon kolumni: Isoja pieniä iloja

Kirjoitan tätä Lapissa. Olen vetänyt asiakkaille kaksi vaellusta tuntureilla ja kaksi on vielä edessä. En tiedä voiko mikään tehdä minua iloisemmaksi kuin nämä kokemukset, vaikka olenkin töissä.

Ensin olimme viikon Kaldoaivin erämaassa. Porukka oli tiivis, henkilökemiat pelasivat, vaikka asiakkaat olivat toisilleen ennalta vieraita. Tuntureilla avauduttiin kipeistäkin asioista, itkettiin ilosta ja puhtaasta kiitollisuudesta. Eräs jopa sanoi, että tällainen kokemus pitäisi olla lakisääteisenä kaikille. Olen samaa mieltä.

Olin suunnitellut vaelluksen tarkkaan, mutta viikon aikana joustin monessa asiassa. Pidimme pitkiä taukoja, makoilimme tunturin rinteellä pilvien liikkeitä tarkkaillen, liotimme vaelluskengissä hautuneita jalkoja purossa, uimme hyisessä järvessä ja söimme pulskia harjuksia nuotion loimussa. Kun viimeisenä iltana pyysin jokaista kertomaan mitä reissusta oli jäänyt päällimmäisenä mieleen, itki jokainen vuorollaan. Viikko oli kaikille niin hieno kokemus, ettei kyyneleiltä voinut välttyä. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi, kun sain olla tarjoamassa heille noin vaikuttavia kokemuksia.

Viime viikolla oli mukanani aloittelevia retkeilijöitä, joiden kanssa opeteltiin vaeltamista Urho Kekkosen kansallispuistossa muutama yöseutu. Ikähaarukka oli 22-67. Rinkkojen pakkaamiseen, ruokailuun ja telttailuun muotoutui rutiinit, kun asiat täytyi tehdä itse koko reissun ajan. Viimeisenä iltana auringonlaskun aikaan kiipesimme tunturin huipulle katsomaan, kuinka aurinko värjäsi taivaan ja tunturit sinisen, violetin ja pinkin eri sävyillä. Ei tarvittu sirkustemppuja, tarvittiin vain hetki hiljaisuutta ja luonto hoiti loput.

Tänään tulee uusi porukka. Vaikka reitti ja ohjelma ovatkin samat, asiakkaat ja vallitsevat sääolosuhteet tekevät reissusta täysin erilaisen.  Jokaisen ryhmän jälkeen pidän hienoimpana asiana sitä, että kaikki haluavat lähteä retkeilemään vielä uudelleen. Ja kun vaellukselle lähdetään, kaikilta poistuu roolit. Jokainen on saman arvoinen. Monikaan ei välttämättä olisi arkielämässä keskenään ystävystynyt, mutta vaelluksella porukka nivoutuu yhdeksi perheeksi. Olen saanut vaelluksilta ystäviä ja tämän työn kautta olen päässyt tutustumaan ihan mielettömiin persooniin. Ainoa hankaluus on ollut se, että jälkikäteen facebookiin tulevista kaveripyynnöistä ei meinaa tunnistaa kasvoja, kun niissä ollaan niin erilaisissa vetimissä ja meikkiä naamassa…

Reissuni aikana olen päässyt kokemaan myös pari uskomatonta musiikkielämystä. Pyhätunturilla olin kuuntelemassa Tuomari Nurmion keikkaa Aittakurussa. Keskellä jylhää rakkakivistä kurua olevalla esiintymislavalla mies ja kitara päästeli parastaan ja maisema voimisti kaiken. Olin kananlihalla koko keikan ajan, eikä se johtunut kylmyydestä. Viime viikonloppuna oli Inarissa saamelaismusiikkifestivaali, Ijahis Idja. Perinnepukuihin sonnustautunut yleisö ja joikaavat esiintyjät olivat jotain aivan uskomatonta. Tästä minä pidän!

 

Minna Jakosuo on Heinäveden Lehden kolumnisti, heinäveteläissyntyinen eräopas ja kirjailija.

Tämä kolumni on julkaistu Heinäveden Lehdessä 24.8.2017.

Jätä kommentti

*